”Yli tyhjän ja pimeän kasvaa kangas elämän” on lause, johon Kaisa Villikka on palannut monta kertaa jo lukion ensimmäisestä luokasta lähtien. Tyhjä ja pimeä on äärimmäinen tila mutta myös välitila, josta voi jatkaa matkaa, koska elämää on ja on myös valoa. Valo lävistää meidät ja tekee mielen avaruuden näkyväksi.
”Teoksen tila on paikka, joka sijaitsee ”jossain muualla”. Se on vapaa puolueeton kenttä, jossa tekijällä ja katsojalla on lupa upota itseensä ja syväluodata sisintään”, Villikka kuvailee.
”Jokaisessa kuvassa on oma pienoismaailmansa, joka esittäytyy vähintään värinä. Itseni lisäksi näissä maailmoissa seikkailevat mielen pohjamudista irronneet ja lähes immateriaaliset kanssakulkijani. Nämä arkaaiset hahmot vaeltavat ajan kerrosten läpi ja ovat kuitenkin perillä kaiken aikaa. Usein on pyrkimys pimeydestä valoa kohti, ahtaasta avaralle tai päinvastoin”, hän toteaa.
”Toivon kuvieni aukenevan hitaasti mutta palkitsevasti. Niitä voisi luonnehtia kuvallisiksi yhtälöiksi, joihin löytyy yhtä monta ratkaisua kuin katsojaakin. Kuvaa ei tarvitse analysoida, mutta siitä pitäisi voida rakentua. Pohtiessani ihmisen osaa ja elämisen mysteeriä koen tehtäväkseni koskettaa, yllyttää assosioimaan ja herättää kysymyksiä.”
Kaisa VIllikka rakentaa hitaasti
Villikan tekotapa on hidas. Usein hän rakentaa pohjalle pintastruktuurin, jonka päälle tulee useita ohuita värikerroksia. Mahdollinen luonnos muuttuu montakin kertaa, koska kuva alkaa tekeytyä itsekseen joskus oikullisin, sattumanvaraisinkin kääntein. ”Tämä onkin parasta tekemisessä ja se muistuttaa aarteenetsintää.”
Taiteen voi valjastaa ajamaan eri asioita, mutta nyt Villikka ei halua sitoa taiteen tarkoitusta mihinkään ohjelmaan vaan toivoo sen vaikuttavan niin kuin osaisi lentää. ”Minulle riittää, jos kuvan takana tuntuisi olevan jotakin – vähän selittämätöntä”, hän kuvaa.
Kaisa Villikan maalauksia Pyhän Henrikin ekumeenisessa taidekappelissa 2.6 – 29.6.
